Kuluneen kuukauden aikana olen kirjoittanut ja vain kirjoittanut, pääasiassa novelleja jos niitä niin voi kutsua. Veri sihahti on jotain mitä en yleensä tee ja itse aihekin on hieman tuulesta revitty. Caritas on itseasiassa hieman hauska tapaus sillä kirjoitin sen reilu vuosi sitten 9. luokalla äidinkielessä olevaan kirjailijakansioon. Se on fiktiivistä jatkoa Mika Waltarin teokselle Suuri Illusioni, joka on yksi lempikirjoistani ja jota oikeasti voin sanoa rakastavani (nörtti). Molemmat tekstit ovat kaukana mutta toisaalta aika lähellä siitä kielestä mitä yleensä kirjoitan.
VERI SIHAHTI
Minä muistan kun tein sen ja veri sihahti päässäni. Huusin hiljaa sisälläni, että juokse, juokse kun vielä siihen kykenet eikä kukaan näe sinua. Juokse, nyt! Minä en kuitenkaan juossut, sillä pistooli tuntui painavan kättäni alas maata kohti niin, etten pysynyt pystyssä. Taisin kaatuakin, sillä muistan kun kotona pyyhin otsaltani kuivunutta verta. Minun vertani se oli, sillä hän oli kovin kaukana eikä minuun olisi ennättänyt hänen verensä, kun... Niin, kun laukaisin pistoolini.
wwSiitä on nyt tarkalleen vuosi. Hän oli lyönyt minua. Kasvoille. Veri sihahti päässäni jo ennen kuin ammuin häntä sillä vihasin kun minua lyötiin. Enkä tiedä miksi niin kävi, en edes tuntenut häntä. Aurinko oli paistanut ja samana päivänä olin ottanut pistoolin mukaan, en tiedä miksi niin kävi. Yhtä hyvin olisin voinut ampua itseäni ohimoon, mutta kai ajattelin, että olin liian nuori. Hän oli vanha.
wwKotona löin pistoolin keittiön pöydälle niin että siitä kuului ääni. Menin peilin eteen katsomaan itseäni ja jossain tummissa silmissäni näytin erilaiselle, näytin vanhalle ja kuolevalle, näin tappamani ihmisen silmissäni. Tunsin että olin sekoamassa, menettämättä järkeni, mutta ei niin voinut tapahtua. Sehän oli tapahtunut jo vuosia sitten. Hänhän löi minua. Rikoin peilin rystysilläni ja ne alkoivat vuotaa verta, mutta tuntui vain hyvältä vuotaa vähän, tappamani ihmisen tähden.
wwKun poliisit saapuivat, lähdin juoksuun. Viimeinkin. Meinasin oksentaa välillä, sillä juoksin kovaa ja korvissani soi pistoolin laukeamisääni. Kuulin myös, kuinka vanha mies sanoi minua pojakseen pyytäen päästä pakoon. Minä kuitenkin ammuin niinkuin ampuja kylmäverisesti tappaa ja kotona äiti kysyi, miksi peili on rikki. Piilouduin huoneeseeni pistooli mukanani.
wwVuosi siten... Muistan äidin äänen, kun poliisit ajoivat pihaan ja kertoivat että hän on kuollut. Minua katsottiin äidin olan takaa. En tiennyt, tiesivätkö he, tiesikö äiti, tiesinkö itsekään. Pelkäsin silloin ensimmäistä kertaa elämässäni että äiti hylkäisi minut.
Hän tiesi, ajattelin, kun poliisit kaartoivat hiekkaiselle pihatiellemme. Minut haetaan, ajattelin, ja avasin huoneeni ikkunan juosten siitä pakoon. Juoksin sinne, missä sen tein ja veri sihahti päässäni. Minulla ei ollut mielessäni mitään, sillä eihän minulla ollut mieltä, sillä en tahtonut jäädä kiinni enkä selittää mitään. Hänhän oli lyönyt minua. Niinpä kaivoin taskustani peilin naarmuttamilla sormillani kättä painavan pistoolin, laitoin sen ohimolleni ja katsoin aurinkoon, joka paistoi herkeämättä yläpuolellani. Sitten veri sihahti päässäni.
CARITAS
Syysillan aurinko maalasi sateenkastelemaa tietä leikitellen oranssin, keltaisen ja punaisen sävyissä. Caritas oli kaunis. Hänen maalatut huulensa ja tulkitsemattomat silmänsä hohtivat syyskuisen auringon säteitä matkien. Katsellen kauas horisonttiin hänen kasvoillaan viipyi hetken kuin euforinen ilme, joka kuitenkin haihtui hänen muistaessaan läsnäoloni.
wwKävelimme yhdessä hautausmaan poikki. Kiviset enkelit jäivät katsomaan peräämme, kun Caritas pysähtyi ja painoi kapean, syysilman kohmettaneen poskensa rintaani vasten. Hän oli lämmin, pehmeä, kuin kesäillan tuoksuva syleily, joka hautasi alleen kaiken pahan ja herätti henkiin sen lapsen, jonka hymy oli yhtä vilpitön kuin kahden rakastuneen ensisuudelma.
wwTietenkin tulin ajatelleeksi, että hän viipyy vain hetken luonani, että hän olisi jo huomenna poissa. Tietenkin omilla ajatuksillani revin täydellisen hetken pieneksi paperisilpuksi, joita jo huomenna yrittäisin muodostaa yhtenäiseksi kappaleeksi. Tuntui, kuin Caritasin poski olisi lävistänyt sydämeni tehden siitä hetken ajaksi suuremman, rikkaan ja toiveikkaan, mutta jo huomenna, kun hän olisi jo huomenna poissa, sydämeni pienenisi normaaliin kokoonsa ja jäisi itkemään surullista rakkauslaulua yksinäiselle sielulleni.
wwRakastin Caritasta yhä enemmän hänen nostaessaan silmänsä minuun ja tarkkaillessaan yksityiskohtaisesti piirteitäni. Aivan kuin hän olisi yrittänyt ikuistaa jokaisen pienimmänkin kohdan, jokaisen pienimmänkin ilmeen, minusta muistiinsa ja ajan kuluessa puhaltaisi muistikuvansa henkiin. Tiesin, että säilyisin siellä ikuisesti, olihan hän sen minulle luvannut.
ww- Luuletko, Caritas aloitti ja katsahti hautausmaan suuntaan. – Että löytäisimme hänet tuolta.
wwTuuli vihelsi ympärillämme ja syysillan aurinko alkoi painua kohti horisonttia. Katsoin Caritasiin mietteliäin silmin ja sanaakaan sanomatta tartuin hänen hentoon ranteeseensa. Johdatin hänet kapealle, puiden varjostamalle polulle ja hän seurasi perässäni.
wwHautausmaa jäi taaksemme ja aurinko oli painunut alas. Sininen valo laskeutui yläpuolellemme ja melkein pystyimme näkemään illan ensimmäiset tähdet tummalla taivaalla.
wwCaritasin askeleet olivat keveitä.
wwPysähdyimme. Edessämme aukeni kaunis, sinisen illan värjäämä keto, kuiva niitty, jonka reunojen ympärillä kasvoi matalia kasveja. Ne vaappuivat elottomina syksyisen tuulen mukana näyttäen surumielisiltä, kuin itkeviltä.
wwCaritas hipaisi kättäni. Hänen katseensa kiersi ketoa pitkin ja pitkien ripsien kehystämissä, kauniissa silmissä, oli jotakin selittämättömän haikeaa.
wwJäin seisomaan paikalleni, kun Caritas käveli hautakiven luo. Hän ei osannut tehdä mitään, mutta pystyin näkemään, kuinka kyynel vierähti hänen syysillan kohmettaneelta poskeltaan maan kerrosten väliin. Siihen kyyneleeseen puristui kaikki viha, rakkaus, inho ja ihailu hänen suurta rakkauttaan kohti, eikä sen enempää tekoja tarvittu.
wwHellas makasi hänen jalkojensa alla. Hautakiveen kaiverrettu nimi muistutti häntä rohkeasta, erilaisesta ja itsepintaisesta miehestä, jonka oudoissa laivoissa seilattu elämä pihisi järkkymätöntä taistelua - kuin sotilaallista osoitusta siitä, että Caritas oli hänen elämänsä nainen.
Caritas käveli luokseni. Hän tarttui käteeni ja tunsin, kuinka kylmäksi ja ohueksi hänen kätensä lämpö oli muuttunut. Kenties tämä oli viimeinen kerta, kun näin hänet. Kenties tämä oli viimeinen kerta, kun kävelimme yhdessä pitkin hautausmaan poljettua tietä.
wwElämä oli tylyä, ehkä. Hellaksen toiveikas pääsy kävellä taivaanporteille oli toteutunut ja olin tavallaan myös helpottunut, että mies osasi päästää irti siitä kaikesta, mikä oli tehnyt elämisestä lähes piinallista. Kävelimme Caritasin kanssa hautausmaan läpi. Taivaalla hohtavat tähdet näyttivät kaukaisilta ja tavoittamattomilta, mutta syvällä sisimmässä me molemmat, Caritas ja minä, tiesimme, että Hellas oli todellisuudessa lähempänä meitä kuin osasimme uskoakaan.
